Tähtitaivas 2022

Aurinkokunta

Aurinko

Auringon aktiivisuus oli vuonna 2021 jo selkeästi kasvussa vuoden 2019 lopulla olleen minimin jälkeen. Täysin pilkuttomia päiviä oli noin 19 % vuoden päivistä. Vuonna 2022 tultaneenkin näkemään Auringossa enemmän flarepurkauksia ja CME-pilvien syntymisiä kuin moneen vuoteen tätä ennen. Valitettavasti niiden ennustaminen ei ole mahdollista, joten Auringon aktiivisuuden seuraamista on tehtävä päivittäin pysyäkseen selvillä tilanteesta.

Auringon aktiivisuuden vaihtelu ei ole kosmeettinen ilmiö Auringon pinnalla, vaan paljon syvemmin Auringon toimintaan vaikuttava jaksollisuus. Erityisesti aktiivisuusvaihtelu vaikuttaa aurinkotuuleen, joka on minimikausina hiukkasmäärältään selvästi vähäisempää kuin aktiivisina kausina. Aktiivisina kausina Auringossa tapahtuu runsaasti flarepurkauksia ja koronamassapurkauksia. Purkausten seurauksena maapallon magneettikenttään päätyy runsaasti varautuneita hiukkasia ja se vaikuttaa lähiavaruuden avaruussäähän, synnyttää revontulia ja häiritsee ja vahingoittaa kiertoradalla olevia satelliitteja.

Näiden näkyvien ilmiöiden lisäksi Auringon aktiivisuuskausien myötä myös Auringon säteilemän ultraviolettisäteilyn määrä vaihtelee hyvin huomattavasti. Vaihtelun suuruus voi olla useita kymmeniä prosentteja, toisin kuin Auringon kokonaissäteilyn määrä, jonka vaihtelu on noin 2 promillea. Uv-säteilyn voimakas vaihtelu vaikuttaa suoraan myös maapallon ilmakehään, sillä suurin osa maapallon vastaanottamasta uv-säteilystä imeytyy ilmakehän otsoniin. Otsonin vastaanottama säteily nostaa yläilmakehän lämpötilaa ja siten vaikuttaa myös ilmakehän kiertoliikkeeseen. Valitettavasti tämä osa-alue ilmakehätutkimuksessa on huonosti tunnettu.

Aktiivisuusminimien aikana myös Aurinkokunnan ulkopuolelta tuleva kosminen hiukkasäteilyn määrä kasvaa ainakin parikymmentä prosenttia, sillä Auringon magneettikenttä ei minimin aikana pysty estämään kaikkein energisimpien hiukkasten tunkeutumista Aurinkokunnan sisäosaan. Tästä kosmisesta säteilystä maapallokin saa osansa, mutta kaikeksi onneksi se imeytyy täysin ilmakehään. Vain korkealla lentävien lentokoneiden miehistö saa kohonneita säteilyannoksia työtään tehdessään. Myös matkustajat tietysti saavat oman annoksensa, mutta he lentävät suhteellisen harvoin lentohenkilökuntaan verrattuna.

Merkurius

Merkuriuksen havaitseminen onnistuu tänä vuonna neljänä tai viitenä, noin muutaman viikon ajanjaksona. Ensimmäinen näistä ajanjaksoista sijoittuu tammikuun alkuun, jolloin planeetta on tammikuun 7. päivänä suurimmassa itäisessä elongaatiossaan. Elongaatio on 19 astetta ja Merkurius näkyy iltataivaalla noin 1,5 h auringonlaskun jälkeen. Tällöin Merkuriuksen kirkkaus on –0,5m ja se näkyy lounaassa. Tosin se on niin lähellä horisonttia, että vähäinenkin pilvisyys estää sen näkymisen. Havaitsemiseen on syytä käyttää kiikaria tai pientä kaukoputkea.

Suurimman elongaation jälkeen planeetan kulmaetäisyys Aurinkoon vähenee ja havaittavuus vaikeutuu. Käytännössä se katoaa Auringon kiloon parisen viikkoa suurimman elongaation jälkeen.

Toinen, huomattavasti heikompi näkyvyysjakso sijoittuu tammikuun loppuun ja helmikuun alkuun. Tällöin planeetta täytyy etsiä ennen auringonnousu kaakkoiselta taivaalta hyvin läheltä horisonttia, sillä se nousee vain tuntia ennen auringonnousua. Helmikuun aikana Merkuriuksen nousuaika lähestyy auringonnousua ja kuukauden loppuun mennessä se tapahtuu jo samaan aikaa. Näin ollen aamutaivalta Merkuriuksen voi löytää vain kuukauden ensimmäisen viikon aikana.

Vuoden kolmas Merkuriuksen havaintojakso sijoittuu huhti-/toukokuulle. Planeetta on suurimmassa itäisessä elongaatiossaan 29.4., jolloin elongaatio on 20 astetta. Iltataivaalta planeetta voi etsiä noin tunnin auringonlaskun jälkeen 10. huhtikuuta alkaen. Siitä eteenpäin aina suurimpaan elongaatioon asti planeetan laskuaika siirtyy kohti keskiyötä ilta illan jälkeen. 29. päivänä Merkuriuksen kirkkaus on 0,4m ja kulmahalkaisija 8 kaarisekuntia. Tällöin sen voi nähdä lähes puolikkaana jo tavallisella lintukiikarilla.

Suurimman elongaation jälkeen Merkuriuksen kulmahalkaisija edelleen kasvaa, mutta sen kirkkaus vähenee nopeasti. Käytännössä planeetta voidaan vielä havaita toukokuun ensimmäisellä viikolla mutta sen jälkeen sen löytäminen iltataivaalta on lähes mahdotonta.

Kesäkuun lopulla ja heinäkuun alussa Merkurius nousee ennen auringonnousua. Planeetan kirkkaus on suurimmillaan noin –0.3m ja kulmahalkaisijakin 6,5 kaartisekuntia, mutta elongaatio Aurinkoon on vain parikymmentä astetta. Näin ollen planeettaa on erittäin vaikea havaita.

Vuoden neljäs ja samalla viimeinen havaintojakso alkaa syyskuun loppupuolelta. Tosin planeetan kirkkaus ei ole kauden alussa kummoinenkaan. Se kuitenkin kasvaa ja suurimman läntisen elongaation aikaan 8. lokakuuta Merkuriuksen kirkkaus on –0,4m ja kulmahalkaisija 7 kaarisekuntia. Planeetta nousee aamutaivaalla parisen tuntia ennen auringonnousua, joten se on hyvin havaittavissa. Jälleen pinnan yksityiskohtien etsiminen on mahdollista vain tehokkailla kaukoputkilla tai valokuvaamalla. Merkurius on havaittavissa suurimman elongaation jälkeen parisen viikkoa ennen katoamistaan vaalealle aamutaivaalle.

Venus

Venuksen havaitseminen etenkin iltataivaalta on helppoa. Se on yleensä niin kirkas, että planeetta ei jää huomaamatta silloin kun se on ilta- tai aamuhämärissä lähellä horisonttia. Tänä vuonna ensimmäinen havaintojakso alkaa tammikuun toisella viikolla, jolloin sitä voi etsiä aamutaivaalta kaakkoisesta horisontista noin tunti ennen auringonnousua. Jo tammikuun 20 päivän aamuna se nousee noin parituntia ennen auringonnousua aamutaivaalle. Silloin planeetan kirkkaus on –4,3m ja kulmahalkaisija 58 kaarisekuntia.

Venus on tiheän ja hyvin vaalean pilvipeitteen peitossa, joten mitään yksityiskohtia siitä ei voi nähdä. Planeetan suurin läntien elongaatio (46° W) on maaliskuun 20. päivänä, jolloin vain puolikas siitä on näkyvissä. Venuksella ja Merkuriuksella on samanlaiset vaiheet kuin Kuulla, joten suurimpien elongaatioiden aikaan ne ovat nähtävissä puolikkaina Auringonpuoleisen osan ollessa valaistuneena.

Venus nousee maaliskuussa samaan aikaan kuin Aurinko, joten kovin pitkään aamutaivaalle siitä havaintoja ei voi tehdä. Venuksen kirkkaus kuitenkin mahdollistaa sen havaitsemisen päivätaivaalta silloin kun elongaatio on riittävän suuri. Tällä kertaa elongaatio on 46,6 astetta, joten päivätaivaalta planeetta voi etsiä, parhaimmat onnistumisen mahdollisuudet ovat kello 9.30 aikaan, jolloin Venus on ylittämässä etelämeridiaania.

Päivätaivaalta Venuksen paras näkyvyys on kuitenkin huhtikuun 30 päivänä kello 10.45 jolloin se on etelämeridiaanissa. Venus näkyy pulleana puolikkaana (67 % on valaistunut) ja sen kirkkaus on –4,1m, joten planeetta näkyy suhteellisen helposti päivätaivaalta. Venuksen näennäinen koko on noin 14 kaarisekuntia.

Venuksen pilvipeitteen yksityiskohtia voi valokuvatessa saada esille käyttämällä (huokeita) violettia (#47) tai sinistä (#38A) suodatinta. Molempien suodattimien ominaisuutena on, että ne ovat hyvin tummia ja vaaditaan ainakin keskikokoinen harrastajakaukoputki niitä käytettäessä. Kalliimpi vaihtoehto on käyttää UV Venus -suodinta, joka on suunniteltu nimenomaan Venuksen pilvipeitteen yksityiskohtien kuvaamiseen.

Kevään kuluessa Venuksen nousuaika siirtyy tapahtuvaksi ennen auringonnousua. Suurimmillaan näiden kahden nousuaikojen ero on elokuun puolivälin tienoilla, jolloin Venus nousee yli kaksi tuntia ennen Aurinkoa. Tällöin Venus on kirkkaudeltaan –3,8m ja erottuu hyvin selvästi aamutaivaalta viimeistään tuntia ennen auringonnousua. Tähän aikaan Venus ei kuitenkaan näy kovinkaan kookkaana, joten kaukoputki pitää varustaa kohtuullisena suurennuksella, jotta sen vaiheen näkisi.

Elokuun jälkeen Venuksen nousuaika siirtyy lähemmäksi auringonnousua ja suurin itäinen elongaatio on vasta 5. kesäkuuta 2023.

Mars

Vuonna 2022 Mars on alkuvuodesta vain päiväaikaan horisontin yläpuolella. Keväällä se siis nousee aamuhämärissä ja kesän aikana se hiljalleen siirtyy taivaalla siten, että syksyllä se nousee iltahämärässä. Vasta syyskuun loppupuolella sen etelämeridiaanin ylitys tapahtuu pimeän aikaan ja siitä eteenpäin se on hieman paremmin nähtävissä.

Vuoden paras Marsin havaintoaika on elokuun 31 päivänä, jolloin se on kirkas (–0,1m) mutta nousee hyvin myöhään yöllä, noin kello 23 aikaa se on näkyvissä koillisessa horisontissa. Aamupuolelle yötä siirryttäessä se on kello 3.30 aikaan idässä noin 35 asteen korkeudella. Planeettaa on syytä katsoa kaukoputkella, sillä se näkyy suhteellisen pienenä (n. 10 kaarisekuntia) ja noin 100× suurennuksella. Tällöin sen pinnalta voi nähdä joitain yksityiskohtia kuten Syrtis Major (tumma alue ekvaattorilla) tai hyvin vaaleana näkyvä Hellas iskemätasanko. Etelänavan napajäätikkökin voi olla hyvin näkyvissä mutta on huomattavasta Hellaksen tasankoa pienempi.

Marsin ja Maan välimatka on lyhin joulukuun 1. päivänä, jolloin se on reilut 81 miljoona kilometriä ja Mars näkyy 17 kaarisekunnin kokoisena. Kirkkautta planeetalla on –1,8m. Mars on oppositiossa 8. joulukuuta, se on myös kirkkaudeltaan (–1,9m) hieman enemmän kuin Sirius tähti. Planeetta näkyy myös korkealla 53 asteen korkeudella puolenyön tienoilla. Havaintojen kannalta tämä on otollisinta aikaa yli kahteen vuoteen.

Kuu peittää Marsin 8.12. kello 6.53 alkaen ja Mars tulee näkyviin Kuun takaa kello 7.37. Marsin näkeminen peittymisen päättyessä voi olla haastavaa aamuhämärän vaalealta taivaalta. Parhaiten se onnistuu suurehkolla harrastajakaukoputkella. Sen sijaan Kuun lähestymisen Marsia ja peittymisen voi havaita jo pienelläkin kaukoputkella tai kiikarilla.

Mars on aina hyvin pieni, silloinkin kun se näkyy periheliopposition aikana. Tästä syystä valokuvatessa planeetta joudutaan käyttämään pitkäpolttovälistä kaukoputkea. Parhaimman tuloksen saa aikaiseksi käyttävällä tavallista värikameraa yhdessä monokromaattisen kameran, joka on varustettu IR pass -suodattimella. Yhdistämällä kuvat saa paljon yksityiskohtia sisältäviä värikuvia.

Jupiter

Jupiter näkyy alkuvuodesta iltataivaalla mutta sen näkyvyys heikkenee ja se katoaa taivaalta helmikuun loppuun mennessä. Kesän aikana nousee yön hämärässä aina vain aikaisemmin ja elokuussa se alkaa näkyä noin tunti auringonlaskun jälkeen. Tämä sama tilanne on sitten koko syksyn ja astronomisen pimeyden alkaessa se näkyy taivaalla hyvin. Etelämeridiaanin planeetta ylittää elo-/syyskuun alkupuolella vielä aamupuolella yötä mutta sitten syys-/lokakuussa se on etelässä keskiyön aikaan ja loppuvuodesta jo iltayöstä.

Syyskuun 26 päivänä Jupiterin ja Maan välinen etäisyys on lyhin 591 miljoona kilometriä ja Jupiter näkyy kaikkein kirkkaimmin. Sen kirkkaus on –2,9m ja näennäinen koko on 50 kaarisekuntia. Tarkkasilmäisimmät voivat nähdä planeetan pyöreänä levynä varsinkin iltahämärän aikaan, jolloin taustataivas on vielä vaalea ja planeetta ei omalla kirkkaudellaan häikäise. Seuraavan päivänä (27.9.) Jupiter on oppositiossa.

Kaukoputkella Jupiterista erottuu tummana ekvaattorivyöt ja ainakin neljä suurinta kuuta, jotka kiertävät planeettaa sen ekvaattoritasossa. Kuiden asemat muuttuvat jopa yhden illan aikana, joten niiden sijainnit on syytä selvittää planetaario-ohjelmista tai kirjallisista lähteistä. Jupiterin eteläisessä ekvaattorivyössä on aika ajoin nähtävissä Suuri punainen pilkku. Jupiter pyörii itsensä ympäri vain noin 10 tunnissa, joten punainen pilkkuvoi tulla esiin tai kadota havaintosession aikana.

Saturnus

Saturnuksen näkyminen on suunnilleen samanlaista kuin Jupiterin. Alkuvuodesta se ei ole näkyvissä mutta syyskauden alkaessa se kohoaa horisontin yläpuolelle jopa ennen auringonlaskua. Saturnus on etelässä elo-/syyskuussa puoliltaöin siirtyy siitä syksyn edetessä aina vain aikaisemmaksi iltaan. Vuoden lopulla meridiaanin ylitys tapahtuu jo auringonlaskun aikaan.

Saturnuksen ja Maan välinen etäisyys on lyhin elokuun 15 päivänä, jolloin etäisyyttä on 1 325 miljoona kilometriä. Saturnus on oppositiossa 14. elokuuta kello 6.06 ja sen kirkkaus on 0,3m. Saturnuksen näennäinen koko on noin 19 kaarisekuntia, joten sen havaitsemiseen on käytettävä kaukoputkea, vaikka kiikarillakin sen renkaat voivat hyvällä kelillä näkyä. Etelämeridiaanin ylitys tapahtuu puolen yön tietämillä noin 13 asteen korkeudella.

Saturnuksen suurimman kuun, Titanin, näkeminen kaukoputkella on täysin mahdollista. Sen kirkkaus on 8,7m, joten sen näkemiseen ei tarvita edes kovin isoa kaukoputkea. Tavallisesti kuitenkin Saturnus ja sen renkaat vievät havaitsijan huomion, joten pieni piste (Ø = 0,8”) suhteellisen etäällä Saturnuksesta ei juurikaan kiinnitä huomiota, ellei sitä erityisesti etsi. Vielä tänä vuonna Saturnus on hyvin matalalla horisontissa, joten ilmakehän turbulenttisuus voi estää Titanin näkemisen. Tulevina vuosina, esimerkiksi vuonna 2024 lokakuun 19. päivän iltana (kello 18 aikaan) Titan näkyy hyvin lähellä Saturnusta, sen alapuolella. Tällöin on hyvä tilaisuus nähdä tämä erikoinen kuu.

Saturnuksen renkaat näemme niiden pohjoispuolelta ja ne ovat suhteellisen avoimet. Tilanne kuitenkin muuttuu siten, että vuosi vuodelta näemme renkaat aina vain pienemmässä kulmassa, kunnes maaliskuun 20. — 25. päivinä vuonna 2025 katsomme niitä aivan säteen suunnassa. Tällöin renkaat näyttävät katoavan, sillä niiden paksuus on vain kymmenkunta metriä. Tämän jälkeen näemme renkaat eteläpuolelta. Erityisen mielenkiintoinen tilanne syntyy vielä saman vuoden marraskuussa, jolloin renkaat näyttävät kapenevan päivä päivältä. Näyttää siltä, että renkaat katoaisivat uudelleen. Tällä kertaa niin ei kuitenkaan käy, sillä kapeneminen pysähtyy ja kääntyy levenemiseksi juuri ennen kuin näemme renkaat aivan sivulta.

Uranus

Uranus näkyy parhaimmillaankin pienenä sinivihreänä levynä jopa tavallisilla kiikareilla. Suurempi kaukoputki ei tuo mitään enempää näkyville, sillä planeetan pilvipeite on lähes piirteetön. Uranus näkyy parhaiten iltataivaalla lännessä tammikuun 29 päivänä, jolloin se sijaitsee Oinaan tähdistössä alueella, jossa ei ole kirkkaita tähtiä.

Planeetan kirkkaus on vain 5,8m, joten kiikari tai kaukoputki on syytä varata havaintovälineeksi, vaikka pimeältä taivaalta sen voi nähdäkin palajain silmin. Planeetan näennäinen koko on vajaa 4 kaarisekuntia.

Kuu peittää Uranuksen syyskuun 15. päivänä kello 00.46 alkaen ja planeetta tulee uudelleen näkyviin kello 1.49. Uranuksen näkyminen peittymisen aikaan voi olla vaikeaa, sillä Kuu on liian kirkas ja häikäisee hyvin helposti havaitsijaa. Sen sijaan Uranuksen näkyviin tulo pitäisi olla helpommin havaittavissa, sillä se tapahtuu Kuun varjopuolen reunalla, joten häikäisyä ei tapahdu ellei käytä aivan pientä suurennusta kuten kiikaria. Goto-kaukoputkella Uranuksen voi ottaa kuvakentän keskelle hyvissä ajoin ennen Kuun lähelle tuloa ja antaa kaukoputken seurata Uranusta koko tapahtuman ajan.

Uranus peittyy Kuun taakse myös 12. lokakuuta mutta se tapahtuu aamupäivällä kello 10.09 alkaen jolloin on päivä aika ja taivas on liian vaalea Uranuksen näkymiselle.

Uranuksen peittyminen 5.joulukuuta kello 19.04 pitäisi näkyä hyvin Kuun varjonpuolen reunalta, jos vain sää sen mahdollistaa. Uranus tulee näkyviin kello 19.58 Kuun valaistuneelta reunalta, joka tuo ongelmia Uranuksen näkemisen kannalta. 

Neptunus

Neptunus on yötaivaalla syyskaudella. Sen oppositio on 17. syyskuuta, jolloin sen kirkkaus on noin 7,8m. Sen näkemiseen siis tarvitaan vähintään tähtikiikari, mutta kaukoputkia antaa selkeämmän kuvan. Planeetta on sininen ja sen väri johtuu metaanista, jota sen ilmakehässä on jonkin verran. Metaani imee itseensä kaikki muuta aallonpituudet paitsi sinisen, jonka se heijastaa pois.

Neptunus sijaitsee taivaalla lähellä Jupiteria. Neptunuksen näennäinen koko on vain 2,4 kaarisekuntia, joten kaukoputkellakin katsottuna se on lähes pistemäinen.

 Kääpiöplaneetat

Kääpiöplaneetat ovat hyvin himmeitä kohteita ja käytännössä vain Ceres tulee riittävän kirkkaaksi näkyäkseen harrastajakaukoputkilla Suomen olosuhteissa. Pluto on sen verran kirkas, että suurimmilla harrastajakaukoputkilla se näkyisi visuaalisesti, ei kuitenkaan Suomessa, vaan esimerkiksi Etelä-Euroopassa. Ero näkyvyyteen vaikuttaa ilmakehään imeytyvä valomäärä, joka vastaa noin 1—1,5 magnitudin kirkkauden menetystä lähellä horisonttia.

Pimennykset

Auringonpimennykset

Vuoden ainoa Tampereella näkyvä auringonpimennys on lokakuun 25 päivänä kello 13.19.38. Ensimmäinen kontakti tapahtuu kello 12.10.43, maksimi noin 65 % peittyminen on siis kello 13.19.38 ja viimeinen kontakti (pimennys päättyy) kello 14.28.50. Pimennyksellä on kestoa siis 2 h 18 m 46 s.

Pohjois- ja Itä-Suomessa tämä pimennys näkyy hieman syvempänä, joilla alueilla Auringosta noin 70 % peittyy Kuun taakse.

Kuunpimennykset

Täydellinen kuunpimennys 16. toukokuuta näkyy lounaisimmassa Suomessa puolivarjopimennyksen alkaessa, mutta Kuu laskee horisonttiin heti sen jälkeen.

Vuoden toinen kuunpimennys on 8.11. ja sen loppuvaiheet näkyvät Pohjois-Suomessa ja puolivarjovaiheen loppu Itä-Suomessa.

Lisätietoja pimennyksestä karttoineen löydät Ursan julkaisemasta Tähdet 2022 -vuosikirjasta.

Ilmakehän ilmiöt

Revontulet

Vuoden 2022 aikana revontulien määrä ja voimakkuus lisääntyy, vaikka Auringon aktiivisuuskausien maksimin tasolle ei vielä päästä. Tässä vaiheessa auringonpilkkujakson revontulet aiheutuvat usein koronamassapurkauksen synnyttämän pilven törmäämisestä maapallon magneettikenttään. Kuitenkin on vielä mahdollista, että joskus syntyy sellainen korona-aukko, joka saa aikaan revontulia. Korona-aukkojen revontulet ovat yleisiä auringonpilkkujakson minimin aikana. Vuonna 2022 auringonpilkkujakson aktiivisuus on voimakkaassa kasvussa.

Meteoriparvet

Vuosittain nähdään lukuisia meteoriparvia, jotka tuottavat taustakohinaa runsaammin valoilmiöitä, joita kutsutaan meteoreiksi. Meteorit aiheutuvat maapallon ilmakehään avaruudesta syöksyvistä pienistä kiven ja jään kappaleista, jotka ovat irronneet komeetoista niiden kulkiessa Aurinkokunnan sisäosien kautta. Suurin osa tästä materiaalista on hyvin pieniä kappaleita, joita yleensä verrataan riisinjyvään, mutta joukossa voi olla hieman isompiakin kappaleita. Meteoriparviin ei kuitenkaan yleensä sisälly niin suuria kappaleita, että ne voisivat aiheuttaa ns. tulipallon tai kirkkaan bolidin.

Alla on lueteltu muutamia, runsaimmin meteoreja tuottavia meteorisateita. ZHR on ns. tuntiluku ja se kuvaa meteorisateen runsautta, mitä suurempi luku sitä enemmän meteoreja maksimin aikaan voi nähdä. Luku ei kuitenkaan kerro sitä meteorien määrää mitä yksittäinen havaitsija voi nähdä, sillä ZHR on puhtaasti laskennallinen arvo. Parvien runsaus vaihtelee vuosittain, joten meteorien määrän ennakoiminen on vaikeaa. Esimerkiksi Leonidien tavanomainen ZHR-luku on noin 20, mutta toisina vuosina se voi kohota hyvinkin suureksi. Aktiivisuus kertoo, milloin parveen kuuluvia meteoreja on mahdollista havaita.

kvandrantidit 28.12. –12.1., maksimi 4.1. , ZHR 110. Parvi on hyvin runsas ja siihen kuuluvat meteorit ovat suhteellisen nopeita.

perseidit 17.7. — 24.8., maksimi 12.8., ZHR 100. Parvi on runsas mutta elokuun lyhyt yö rajoittaa parveen kuuluvien meteorien näkyvyyttä.

orionidit 2.10. — 7.11., maksimi 21.10., ZHR 23

leonidit 14.11. — 21.11., maksimi 17.11., ZHR >20. Parvi saattaa olla noin 33 vuoden välein hyvin runsas.

geminidit 7.12. — 17.12., maksimi 14.12., ZHR 120

Satunnaiset meteorit ja tulipallot

Melkein jokaisena selkeänä yönä voi nähdä yhden tai useamman meteorin. Tavallisesti niiden kesto on noin yhdestä kahteen sekuntia, jonka jälkeen ne katoavat. Nämä meteorit aiheutuvat maapallon ilmakehään avaruudesta tulevista kappaleista, jotka ovat suunnilleen samankokoisia kuin mitä ovat meteoriparveen komeetoista irronneita pöly ja hieno sora. Joskus kuitenkin nämä kappaleet voivat olla isompia ja niiden aiheuttamat meteorit ovat kirkkaampia ja pitempikestoisia.

Kaikkein kirkkaimpia meteoreja kutsutaan tulipalloiksi, sillä niiden kirkkain vaihe, bolidi, on todella kirkas. Näiden meteorien kirkkaus ylittää Venuksen kirkkauden, siis on enemmän kuin –4m, kesto voi olla muutamasta sekunnista jopa puoleen minuuttiin. Kaikkein suurimmista tulipalloista putoaa kappaleita maanpinnalle. Jos tuleva kappale säilyy ehyenä ilmakehässä hyvin matalalle, niin sen aiheuttama jyrinä on mahdollista kuulla. Näin tapahtuu tosi harvoin, mutta oikein kirkkaan bolin jälkeen kannattaa kiinnittää huomiota muutaman minuutin kuluttua mahdollisesti kuuluvaan jyrinään.

Ursan tulipallotyöryhmä jäljittää havaintojen perusteella ilmakehään saapuneen ratoja ja pyrkii laskemaan mahdollisen putoamispaikan. Usein tämä onkin onnistunut ja lasketulta putoamispaikalta on löydetty joitakin avaruudesta tulleita kappaleita, meteoriitteja.

Hohtavat yöpilvet

Hohtavat yöpilvet ovat kesäinen ilmiö ja Tampereella niiden näkymisen mahdollisuus on noin heinäkuun 15. päivän jälkeen noin kuukausi eteenpäin. Pilvet näkyvät suhteellisen matalalla pohjoistaivaalla valkoisina tai sinertävinä ja niillä on kuitumainen rakenne. Paras kellonaika niiden näkemiseen on yön pimeimpinä hetkinä, vaikkakin ensimmäiset pilvet voivat ilmaantua näkyville noin tunti auringonlaskun jälkeen.

Hohtavat yöpilvet ovat jääkidepilviä noin 80 — 90 km korkeudella. Pilvet näkyvät, kun Aurinko valaisee niitä. Pilvet liikkuvat hitaasti idästä länteen. Jotta pilvet näkyisivät, Auringon täytyy olla vähintään 6 astetta horisontin alapuolella. Yöpilviä voi nähdä Tampereen eteläpuolella koko kesän ajan, sillä kausi alkaa yleensä toukokuussa ja päättyy elokuun loppupuolella. Oulun pohjoispuolella yöpilviä ei yleensä nähdä.

Hohtavien yöpilvien määrä ja voimakkuus vaihtelee vuosittain. Esimerkiksi vuoden 2020 lopulla (kevät) Etelämantereen yläpuolella näkyneiden yöpilvien määrä suorastaan romahti aikaisempiin vuosiin verrattuna. 

Helmiäispilvet

Talvikausina, etenkin tammi–helmikuussa, joskus myös maaliskuussa voidaan nähdä helmiäispilviksi (PSC, Polar Stratospheric Clouds) kutsuttuja pilviä. Nimi kertoo pilvien hohtavan jossain määrin pastelliväreissä, muistuttaen värisävyiltään simpukoiden helmiäistä. Pilvet ovat noin 15 — 30 km korkeudella ja näkyvät Auringon valaistessa niitä auringonlaskun jälkeen. 

Pilvien jääkiteet, jotka ovat hyvin pieniä (Ø < 10 µm), toimivat prisman tavoin erotellen valkoisen valon värit näkyviin. Pastellisävyisten pilvien jääkiteet muodostuvat vesijäästä. Starosfäärissä on lisäksi rikkihaposta ja typpihaposta sekä klooriyhdisteistä muodostuneita pilviä (bad PSC), jotka näkyvä yleensä keltaisena utuna. Pilvissä olevat klooriyhdisteet aiheuttavat otsonikatoa. 

Pilvet yleistyvät pohjoiseen mentäessä ja esimerkiksi Etelä-Suomessa ne ovat harvinaisia. Erityisesti pohjoisessa läheisten Skandien vuoristo synnyttää sopivissa sääolosuhteissa voimakkaita ilmavirtauksia, jotka ulottuvat stratosfääriin asti. Tällöin riittävästi kosteutta siirtyy oikealle korkeudelle ja helmiäispilvien muodostuminen on mahdollista.

Lentokoneiden tiivistymisvanat

Riippumatta vuodenajasta Tampereella voidaan nähdä lentokoneiden tiivistymisvanoja. Tämä johtuu siitä, että Kauko-Itään suuntaavat ja sieltä tulevat lentokoneet ylittävät Tampereen ilmatilan noin 11 km korkeudella. Yleensä auringonlaskun jälkeen Aurinko vielä valaisee itse lentokoneen ja sen aikaansaaman tiivistymisvanan. Koska auringonvalo kulkee pitkän matkan ilmakehässä, siitä siroaa lyhyet aallonpituudet pois ja tiivistymisvanan valaiseva valo on väriltään punaista. Näky on selkeänä talvi-iltana erityisen hätkähdyttävä, saaden katsojansa uskomaan jonkinlaisen onnettomuuden tapahtuneen. Todellisuudessa mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut vaan kyse on hyvin tavanomaisesta näystä, mutta johon kiinnitetään harvoin mitään huomiota.

Maapallon varjo

Etenkin auringonlaskun mutta myös auringonnousun aikaan ja sen jälkeen Auringonpuoleinen taivas horisontin lähellä voi olla hyvinkin monivärinen. Sitä kutsutaan yleisesto ilta- tai aamuruskoksi riippuen siitä kummasta tapahtumasta on kyse. Usein sitä ihastellaan mutta samalla vastakkaisella suunnalla taivaalla voidaan nähdä vähintään yhtä mielenkiintoisia väri-ilmiöitä, joita kutsutaan vastaruskoksi. Samaan aikaan vastaruskon kanssa läheltä horisonttia voi nähdä maapallon varjon, joka kohoaa sitä korkeammalla taivaalle mitä alemmaksi Aurinko painuu horisontin alapuolella. Aamulla varjo tietysti laskee. Reilun tunnin kuluttua auringonlaskusta vastarusko ja maapallon varjo hiipuvat ja vaihtuvat hieman ei-niin selviin väri-ilmiöihin samalla kun hämärä voimistuu ja pimeys lähenee.

Maapallon varjo on helppo tunnistaa sen siniharmaasta väristä. Heti auringonlaskun jälkeen siniharmaa alue on hyvin kapea aivan horisontin yläpuolella mutta illan kuluessa sen korkeus kasvaa. Auringon ollessa noin 4 astetta horisontin alapuolella, maapallon varjon raja vastaruskon kanssa on selvin. Tämä tapahtuu havaintopaikan ja vuoden ajasta riippuen noin 25 — 50 minuuttia auringonlaskun jälkeen tai nousua ennen. Vaikka yleispiirteet vastaruskolle ja maanvarjolle ovat samat, niin eri vuodenaikoina ilmiöt voivat olla huomattavan erilaisia joka tekee ilmiöiden tarkkailusta mielenkiintoista kaikkina vuoden aikoina.

Sininen hetki (sininen tunti)

Olet varmaan pannut joskus merkille auringonlaskun jälkeen, että maiseman täyttää sininen hämärä. Tätä kutsutaan siniseksi hetkeksi, ja sen eri sävyjä on havaittavissa noin tunnin ajan. Erityisesti maisemavalokuvaajat käyttävät tätä sinistä hetkeä maagisilta näyttävien valokuvateosten luomiseen. Tampereella sininen hetki on mahdollinen ympäri vuoden. Listaan tähän sinisen hetken ajankohdat täysikuun aikaan.